Ortodoksikirkko

Venäläisen varuskuntakirkon perustaminen

Nykyisen Kumppanuustalon paikka merkittiin ensimmäistä kertaa ortodoksisen kirkon käyttöön jo vuoden 1872 asemakaavassa. Paikallinen vastustus kirkkoa kohtaan kyti kuitenkin jo tuolloin: seuraavassa asemakaavassa kirkon alue yritettiin vaivihkaa muuttaa puistoalueeksi. Keisarillinen Suomen senaatti ei kuitenkaan hyväksynyt kirkon poistamista asemakaavasta vuonna 1887, ja rakennustyöt alkoivat lopulta 1890-luvun lopussa.

Pohjapiirros ortodoksikirkosta
Arkipiispa Antoni siunaa Hämeenlinnan varuskuntakirkon perustukset.

Kirkon arkkitehdistä on olemassa eriäviä tietoja. Joissain lähteissä piirustusten laatijaksi nimetään venäläinen insinöörieversti Karaulszikov, toisissa alikapteeni N.A. Schulz. Kirkon rahoitus saatiin Venäjän valtiolta, sotilasrakennuksia varten tarkoitetusta rahastosta, ja kirkko olikin ainakin aluksi vain sotilaskäytössä.

Kirkon peruskivi siunattiin ortodoksiseen tapaan syksyllä 1898. Toimituksen saapui tekemään Viipurin arkkipiispa Antoni. Kaksi vuotta myöhemmin, 22. lokakuuta 1900, kirkko vihittiin käyttöön ja pyhitettiin Pyhälle Aleksanteri Nevskille. Vuonna 1899 valittu uusi, poliittisempi arkkipiispa Nikolai suoritti vihkimisen. Merkittävää on myös, että tilaisuuteen saapui tiettävästi kenraalikuvernööri Bobrikov, jonka läsnäolo vahvisti kielteistä suhtautumista venäläiskirkkoa kohtaan ja leimasi kirkkoa sortovallan symbolina.

Vastusta kirkkoa kohtaan ei auttanut varmastikaan kirkon paikan näkyvyys. Uusi ortodoksikirkko peitti näkyvistä evankelisluterilaisen pääkirkon ja oli matkalaisen ensimmäinen näky Hämeenlinnasta kaupunkiin saapuessa nykyistä Turuntietä pitkin.

Varuskuntakirkon vihkimistilaisuus lokakuussa 1900. Arkkipiispa Nikolai vihmoo pyhitetyllä vedellä ikonein ja ornamentein varustetut kellot ennen niiden nostamista ylös kellotorniin.

Kirkon kohtalo itsenäistymisen jälkeen

Suomen itsenäistymisen myötä venäläiset sotajoukot poistuivat vuonna 1918, ja kirkko siirtyi Suomen valtion omistukseen. Kukaan ei kuitenkaan heti ottanut rakennuksen hoitoa ja tulevaisuutta vastuulleen. Venäläisten joukkojen poistuttua kirkko joutui vandalismin ja luonnonvoimien armoille. Ernesti Suolahti muistelee aikaa näin:

"Vuonna 1918 poistui venäläinen sotaväki maasta ja niin jäi kirkko hoitoa vaille. Akkunat särjettiin, ovet murrettiin auki, talven tuulet ja tuiskut tekivät tuhoa ennen niin kauniissa temppelissä. Mutta kenelle kirkko nyt, sotaväen poistuttua kuului? Siinä kysymys, joka askarrutti hämeenlinnalaisia. Valtio oli kyllä ottanut huostaansa kaiken venäläisten tänne jättämän omaisuuden, mutta maapohja, jolle kirkko oli rakennettu kuului kaupungille."

Julkisessa keskustelussa kirkon kohtalo vaikutti selvältä: "ryssänkirkko" tulisi Venäjän sortovallan symbolina hävittää. Edes Hämeenlinnan ortodoksinen seurakunta ei ehdottanut ainakaan julkisesti kirkon luovutusta seurakunnalle ja jatkamista ortodoksisena kirkkona.

Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto ryhtyi toimeen kirkon luovuttamiseksi valtiolta kaupungille vuonna 1921. Tilaa pidettiin otollisena uutta kirjastoa varten, vanhan kirjaston käytyä liian pieneksi. Valtioneuvosto luovuttikin kirkon irtaimistoineen ja istutuksineen ilmaiseksi kaupungille 13.11.1922. Kirkolliset esineet määrättiin luovutettaviksi museoon Suomenlinnaan. Kirkonkellot määrättiin kaupungin säilytettäviksi, ja niitä päätyi lopulta mm. luovutettavaksi luterilaislle seurakunnille Vesilahdelle ja Tyrväälle sekä myytäväksi Ahvenanmaalle.

Kun kirkontornit lopulta purettiin 2.5.1923, hämeenlinnalaisia kokoontui suuri joukko seuraamaan purkutöitä.

Ryssänkirkon tornit puretaan 2.5.1923. Suuri joukko kokoontui seuraamaan purkutöitä.

Lähteet ja kuvat:

Entinen kirjastotalo / ortodoksinen sotilaskirkko (Kirjastokatu 1).  Hämeenlinnan Lydia.

Hämeenlinnan ortodoksisen sotilaskirkon kirkonkellot alas nostettuna. Hämeenlinnan Lydia.

Koskimies, Y.S. 1966. Hämeenlinnan kaupungin historia: IV osa. Karisto: Hämeenlinna.

Laitila, Inka-Maria. 1993. Kreikkalais-katolisesta kirkosta "entiseksi venäläiseksi sotilaskirkoksi". Teoksessa Ortodoksisuus Hämeenlinnassa, toim. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo. Hämeenlinna. s. 32–40.

Laitila, Inka-Maria. 1993. Uusi usko saapuu kaupunkiin. Teoksessa Ortodoksisuus Hämeenlinnassa, toim. Hämeenlinnan kaupungin historiallinen museo. Hämeenlinna. s. 8–19.